Elokuu: Kimmo Räsänen, työterveyden professori, Kuopio
Työterveyshuollon erikoislääkäreistä taitaa sittenkin olla pula
Suomen Lääkäriliiton lääkärilaskurin mukaan Suomessa oli 1.1.2016 yhteensä 825 työikäistä työterveyshuollon erikoislääkäriä (viimeksi suoritettu erikoistuminen). Erva-alueittain heistä 40 % toimi HYKS:n, 21 % TAYS:n, 14 % OYS:n, 13 % TYKS:n (ml. Ahvenanmaa) ja 12 % KYS:n alueella. Melko mukava jakauma karkeasti väestöpohjaan suhteutettuna.
Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä hyvä sairaanhoitopiirien tasolla. Suhteutettaessa alueen työterveyshuollon erikoislääkärit työllisen työvoiman määrään on tilanne selvästi paras yliopistollisten sairaanhoitopiirien alueella. Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin alueella työllisiä yhtä työterveyshuollon erikoislääkäriä kohti on 1 880, Pirkanmaalla 1 953, Varsinais-Suomessa 2 210, Pohjois-Savossa 2 328 ja HUS alueella 2 396. Tällä mittarilla työterveyshuollon toimivuutta tarkasteltaessa tilanne on Ahvenanmaa pois lukien karuin Satakunnan (7 897), Itä-Savon (7 792), Vaasan (7 313) ja Kymenlaakson (7 087) sairaanhoitopiirien alueilla. Muiden sairaanhoitopiirien osalta vaihtelu on 2 500 ja 6 500 työllisen välillä yhtä työterveyshuollon erikoislääkäriä kohti.
Hei siis mitä? Tasa-arvoisessa Suomessamme ei alueellinen tasa-arvo toteudu työterveyshuollon korkeimman käytännön osaamisen osalta. Pohjois-Pohjanmaalla on työlliseen työvoimaan (jolle työterveyspalvelut suuntautuvat) suhteutettuna 4,2 kertaa enemmän työterveyshuollon erikoislääkäreitä kuin Satakunnassa. Kummassako heitä sitten on oikeampi määrä? Kukapa sen osaisi sanoa – millä vaikuttavuusmittarilla asiaa voitaisiin arvioida?
Lainsäädäntömme lähtee siitä, että työterveyshuollossa kokoaikaisena työskentelevän lääkärin tulee olla työterveyshuollon erikoislääkäri. Sen lisäksi yliopistossa kirjoilla olevat erikoistuvat lääkärit (noin 850) voivat toimia työterveyshuollon tehtävissä erikoislääkärin ohjauksessa. Työterveyslaitoksen pätevöittävän koulutuksen (15 opintopistettä) suorittaneet lääkärit voivat toimia osa-aikaisesti (alle 20 t/vk) työterveyshuollon tehtävissä. Lisäksi yleislääkäritasoista sairaanhoitoa työterveyshuollon yhteydessä on oikeutettu antamaan kuka tahansa laillistettu lääkäri. Niinpä työterveyshuollossa päätoimisesti toimikin Lääkäriliiton tietojen mukaan vuonna 2014 jo 2 000 lääkäriä. Työterveyshuollon erikoislääkäreiden osuus heistä oli noin 40 %, erikoistuvia ehkä noin 30 % (osa suorittamassa reunapalveluja) ja loppu kolmannes sitten muita. Työterveyshuolto Suomessa 2015 – katsauksen alustavien tulosten mukaan kolmanneksella - pääosin pienillä ja syrjäisemmillä alueilla toimivista - työterveysyksiköistä ei ole käytössään lainkaan pätevää lääkärityövoimaa.
Työpaikkojen terveydenhuolto-ohjelmat alkoivat yleistyä länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen. Jo tuolloin Leo Noro (1951) kirjoitti asiasta seuraavasti: ”Huomio kiinnittyy erityisesti siihen, että (Ranskassa, Englannissa, Norjassa ym. maissa) työpaikan lääkäri ei puutu sairauksien hoitoon. Hänen on yleensä lähetettävä muut kuin työstä johtuvat ja pienet sairaudet perhelääkärien hoidettavaksi…Meillä Suomessa on lääkäreitä suhteellisesti n. puolet siitä mitä monissa muissa maissa, joten ulkomailla vallitsevista periaatteista on tingittävä. Niinpä meillä tavallisesti työpaikan lääkäri hoitaa hygieenisten tehtävien lisäksi myös yleislääkärin alaan kuuluvat sairaanhoitotehtävät.”
Tänä päivänä Suomessa on työikäisiä lääkäreitä lähes 21 000 eli yksi työikäinen lääkäri 262 asukasta kohti. Enää emme kai voi puhua lääkäripulasta yleisellä tasolla? Sen sijaan työterveyshuollon erikoislääkäreistä meillä on selvä pula. Mikäli vuodesta 2006 voimassa ollut rahoituslain mahdollistama työterveyshuollon erikoislääkärikoulutuksen volyymi säilyisi nykyisessä vajaassa 50 uudessa erikoislääkärissä/vuosi, olisi meillä eläköityminen huomioiden hieman yli 1 000 työterveyshuollon erikoislääkäriä vuonna 2030. Keskeistä olisikin nyt paitsi turvata tuo erikoislääkärien määrän myönteinen kehitys, niin myös huomioida Sote-uudistuksen tuomat mahdollisuudet järkiperäiseen yhteistyöhön työterveyshuollon ja muun terveydenhuollon välillä. Näin varmistetaan työterveyshuollon erityisosaamisen kohdentuminen mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti.